Ajankohtaista

Kolumni: Saako ruualla leikkiä?

tiistai 13. joulukuu 2011

Suomalaiseen ruokakulttuuriin on aina kuulunut lapsille alinomaa toistettu kehotus olla leikkimättä ruualla. Mutta kun aikuiset leikkivät ruualla pörsseissä, se onkin sallittua. Leikkivälinettä kutsutaan futuuriksi, joka on julkisesti noteerattu ja hinnoiteltu johdannaissopimus. Sillä sitoudutaan ostamaan ja myymään tietty raaka-aine-erä tulevaisuudessa. Ostetaan ja myydään ruokafutuureita, siis pelataan ruualla. Leikitään, että tulevaisuudessa tonni vehnää, maissia tai soijaa maksaa jossain maailman sataman siilossa jotain, useimmiten enemmän kuin tänään.

Tämä ruokapeli on paperilla tai nykyisin paremminkin sähköisessä todellisuudessa tehtävää virtuaalikauppaa. Tarkoituksena on ruuan hinnan kiinnittäminen johonkin arvoon ja kyseisen raaka-aineen aseman suojaaminen markkinoilla.

”Futuurit ovat sitovia sopimuksia, joiden katteena on aina oltava riittävä määrä pörssiin sidottuja käteisvaroja.”, kertoo Vilja-alan yhteistyöryhmän (VYR) opas. Kaupankäyntiin sisältyy periaatteessa myös todellinen toimitusvelvollisuus pörssin sääntöjen määräämään paikkaan, mutta se toteutuu harvoin, sillä osto- ja myyntisitoumukset kumotaan yleensä ennen sovittua toimitusaikaa vastakkaisella kaupalla. Ellei tämä ole pelaamista ja ruualla leikkimistä, niin mikä sitten on?

Ruokaa, maatalousperäisiä kulutushyödykkeitä ja elintarviketeollisuuden raaka-aineita on ostettu ja myyty aina – jo muinaiset egyptiläiset sen osasivat, puhumattakaan roomalaisista, joiden viljalaivat seilasivat pitkin silloisia tunnettuja meriä. Maailmassa on aina alueita, joilla jokin kasvi kasvaa tai eläin tuottaa paremmin kuin muualla. Ja ihmisiä, jotka niitä jossain muualla tarvitsevat.

Jotta näitä maailman eväitä saadaan kaikille kaikkialla, niitä on vaihdettava rahasta tai tavarasta ja liikuteltava syöjien saataville. Suotuisten olojen kustannukset ja tuotantomäärät määräävät yleensä hintatason maailmalla, esimerkiksi tanskalainen possunliha on sikahalpaa. Halvalla työvoimalla tai edullisella automatiikalla tuotetun ruuan matkailu maailmalla on lisäksi halpaa ja muuttuu halvemmaksi, kun laivat alkavat seilata auringon tai uudelleen tuulen voimalla. Kaukoruoka voittaakin lähiruuan yleensä hinnalla, mutta harvoin laadulla.

Maanviljelijä kylvää siemenen peltoon toiveenaan mahdollisimman suuri sato. Futuurisijoittaja sijoittaa rahaa pörssiin toiveenaan mahdollisimman suuri voitto. Voidaanko tätä pitää ahneutena, mahdollisimman hyvän tuoton saamista sijoitukselle, olkoon sijoitus pellossa tai pörssissä? Yleisesti pörssien käyttövoimaksi mainitaan ahneus. Maanviljelijän kohdalla tuotto-odotus muuttuu ahneudeksi ehkä vasta sitten, kun ylilannoitus lakoonnuttaa viljan.

Aikuisten ruualla leikkimisen vaikutuksesta viljan tai öljykasvien hintaan on eri käsityksiä. Osan mielestä se on omiaan ruokkimaan hinnannousua. Osan mielestä se hillitsee hintojen nousua, kun tulevaisuuden hinnat tiedetään jo ennakolta, mitä ennustajatkaan harvoin osaavat. Molempien käsitysten takana ovat sadon vaihtelut, kadon sattuessa futuurien hinnat nousevat ja laarien tulviessa yli ne laskevat.

Pörssikaupasta on etua eri osapuolille, viljelijä tietää hinnan etukäteen, samoin ostaja. Parhaimmillaan raaka-ainepörssit vakauttavat markkinoita, mutta entä sitten, kun esimerkiksi viljafutuureista iso osa on elintarvikealan ulkopuolisten rahastosijoittajien hallussa. Tällainen ruokapeli tuskin hyödyttää tuottajia tai kuluttajia.

Elintarvikeketjun hinnanmuodostukseen kaivataan läpinäkyvyyttä. Sen seitsemän selvitystä on tehty, mutta hinnasta tunnutaan virallisesti tiedettävän vain, että kuluttajalla ruoka on kalliimpaa kuin viljelijällä. Ihmetystä herättää, että mihin näitä selvityksiä on tarvittu, hinnan kertyminenhän näkyy hyvinkin julkisesti raaka-ainekatsauksissa ja kaupan hyllyssä. Esimerkiksi tänä syksynä viljelijä on saanut ruistonnista vajaa 200 euroa, leipuri maksaa puolikarkeasta ruisjauhosta noin 400 euroa/tonni, kaupassa 70 % jauhoa sisältävän ruisleivän hinta alkaa 1000 eurosta tonni.

Hintojen kauhistelussa on hyvä muistaa, että elintarvikeketjussa jokaisen toiminnon täytyy olla kannattavaa. Syytä sen sijaan on pohtia, pitääkö tien kuluttajan pöytään tässä suuruuden ekonomian huumassa ja tietotekniikan luvatussa maassa olla niin mutkikas ja moniportainen. Lähiruuan näkökulmasta on käsittämätöntä, että Suomessa maidontuotanto on tehty poliittisin päätöksin kannattamattomaksi kulutuksen äärellä. Hajautettu, kulutusta lähellä oleva tuotanto on omiaan vähentämään myös ruualla keinottelua ja ruuan ympäristövaikutuksia, kun suuria raaka-ainemääriä ei tarvitse liikutella maan ja maailman laidalta toiseen.

Kansainväliseen kauppaan on ehdotettu valuutansiirtoveroa. Muutamia kokeiluja siihen suuntaan on ollut Englannissa ja Ruotsissa, jossa futuurikauppa väheni ja melkein loppui osakekauppaveron käyttöönoton jälkeen. Palvelisiko maailman ruokakauppaa futuurikaupan lopettaminen tai futuurivoittojen verottaminen? Hintojen heilahtelua aiheuttava keinottelu on syytä saada kuriin, mutta miten saada kuriin satovaihteluita aiheuttava säiden peli? Se nimittäin mahdollistaa keinottelun.

Heikki Manner

puheenjohtaja Elintarviketieteiden Seura ry

---